Pieni patikkaretki ja vuoristotauti





Saattaa tulla suhteellisen avuton olo, jos olet Pohjois-Afrikan korkeimmalla vuorella yli 3200 metrin korkeudessa ja vuoristotauti iskee. Kannattaa siis varmistaa millaiselle patikointireissulla olet oikein lähdössä.

Paikka: Jebel Toubkal, Atlas-vuoristo, Marokko
Ajankohta: Huhtikuu 2014

Olin saanut suostuteltua kaksi kaveriani Tuomaksen ja Jensin mukaan matkalle Marokkoon. Oli tarkoitus junailla läpi Marokon (kun kaverit eivät oikein innostuneet vuokra-autosta…) — Marrakeshistä Tangeriin ja pysähdellä siellä täällä matkan varrella.

Pienimuotoista myyntityötä tuo tosiaan vaati, että sain jannut innostumaan reissuun lähdöstä. Vastapalveluksena Tuomakselle jouduin lupautumaan lähtemään mukaan ”vähän patikoimaan” johonkin siinä Marrakeshin lähistöllä. Tai näin se ainakin minulle vastavuoroisesti myytiin tuo ajatus.

Eikös voitais käydä vähän jossain patikoimassa?

Tuomaksella oli jo aiemmin haaveissa ollut joku päivä kiivetä Kilimanjaron huipulle, 5895 metriin.

Olin tuttuun tapaan ”matkanjohtajana” vastuussa kaikista järjestelyistä: lennot, majoitukset, lautat, juna-aikataulut — koko setti. Kuitenkin tuon patikointiretken osalta luovutin homman kokonaan Tuomaksen haltuun ja annoin vapaat kädet hoitaa sellainen keikka kuin herra itse haluaa. Toki sillä oletuksella, ettei se nyt ihan käsistä lähde.

Muuli, kolme aasia ja opas

Oppaamme tuli hakemaan meitä aamukahdeksalta Marrakeshistä. Imlilin vuoristokylässä jossain 1700 metrin korkeudessa kaikki näytti vielä täydelliseltä: upea keli, hienoja maisemia ja alkuun lähdettiin selkeitä teitä ja polkuja pikkuhiljaa kiipeämään ylöspäin.

Karu totuus paljastui sitten aika pikaisesti patikoinnin kääntyessä ihan toisenlaiseksi. Lounastauon jälkeen 2500 metrissä ne polut katosivat ja tilalla oli pelkkää kivikkoa. Samalla lähdettiin myös paljon aiempaa jyrkemmin kipuamaan ylös vuorta, tai ainakin se siltä minusta tuntui.

Tupakkaa on poltettu (pieni understatement) ja jokunen aerobinen harjoituskin jäänyt välistä, joten ei enää varsinaisesti tuntunut tuo vuorta ylös vaeltaminen pelkästään kivalta. Siinä auringon alkaessa pikkuhiljaa laskea vuoren toiselle puolen ja korkeusmetrien vain noustessa fiilikset muuttuivat kuitenkin sellaisiksi, että enää ei ollut kyse vain peruskunnon puuttumisesta.

Tosissasi ajattelit, että minä kiipeän Pohjois-Afrikan korkeimmalle vuorelle yhdessä päivässä? (c) Tuomas Nironen

Tosissasi ajattelit, että minä kiipeän Pohjois-Afrikan korkeimmalle vuorelle yhdessä päivässä? (c) Tuomas Nironen

Enää ei auttanut, vaikka kuinka pidettiin lepotaukoja. Syke hakkasi levossakin jossain 130 paikkeilla ja hengästymisestä ei tullut loppua viiden minuutin tauonkaan aikana. Hieman alkoi myös tasapaino horjua, ja viimeisen tunnin kiipeämisen ajan suurinpiirtein tuijotin kengänkärkiäni pelkästään — jäi maisemat todentamatta.

Joskus illalla auringon juuri laskiessa pääsimme Toubkal Refugelle, yli 3200 metrin korkeudessa. Sellainen suhteellisen karu, kivinen vuoristomaja siellä keskellä nousureittiä Jebel Toubkalin, Pohjois-Afrikan korkeimman vuoren huipulle.

Toubkal Refuge häämötti jossain tuolla keskellä viimein. Montaa metriä ei olisi enää etenpäin päässyt.

Toubkal Refuge häämötti jossain tuolla keskellä viimein. Montaa metriä ei olisi enää etenpäin päässyt.

Siinä kohdin lisäoireiksi olivat ilmaantuneet päänsärky ja hiljakseen koko ajan pahemmalta tuntunut kipu keuhkoissa. Kasassa alkoivat olla aika kaikki vuoristotaudin oireet. Kun tuolla vuoristomajassa joutui yksiä pieniä rappusia kiipeämään ylös parin minuutin verran, alkoi jo hieman pelottaa.

Iltapalaa yritin työntää suusta sisään, mutta siitäkään ei tullut oikein mitään. Keuhkokipuun eivät tuntuneet auttavan särkylääkkeetkään, ja kun siellä majassa kääriytyi makuupussiin, olivat pelkotilat sellaisia, ettei ole tullut aiemmin koettua.

Siinä sitä oltiin Pohjois-Afrikan korkeimmalla vuorella, keskellä ei-yhtikäs-mitään. Aurinko oli laskenut, joten keskellä yötä ja pimeyttä ei kukaan lähtisi yhtään mihinkään. Ja jos aamulla eivät omat jalat kantaisi, tietäisi se sitä, että mies pitäisi sitoa muulin selkään — ja siitäkin marssi alaspäin kestäisi tuntikaupalla.

Kun mitään ei siihen hetkeen ollut tehtävissä, ei auttanut kuin yrittää väkisinmaata itsensä uneen. Vuoristotaudin hoitoon nimittäin on tasan yksi hoitokeino, mikä ei ollut tuohon kohtaan mahdollinen: hakeutua välittömästi alas sieltä korkealta.

Seuraavana aamuna silmät kuitenkin vielä avautuivat. Pieni voitto sekin.

Epäuskoinen ilme aamulla Toubkal Refugessa? Pieni patikointi? Pieni patikointi?!?! (c) Tuomas Nironen

Epäuskoinen ilme aamulla Toubkal Refugessa? Pieni patikointi? Pieni patikointi?!?! (c) Tuomas Nironen

Alkuperäinen ”pienen patikoinnin” suunnitelma olisi tässä kohdin kertonut, että herätään aamuviideltä ja pistetään pikainen aamupala tuulensuojaan. Sen jälkeen lumipiikit kenkiin ja lumihakut käsiin, ja kohti Jebel Toubkalin jään ja lumen peittämää huippua 4167 metriin.

Noh, ei lähdetty. Enkä oikein usko, että olisin ollut lähdössä vaikka vuoristotauti ei olisi iskenytkään. Omat jalat yhä kantoivat jollain tapaa, joten rauhallinen kävely alaspäin samaa reittiä kuin tultiinkin.

Ja jo lounaan jälkeen, kun päästiin alle 2500 metriin alkoi olo helpottaa kummasti. Kun viimein iltapäivällä oltiin takaisin majoituksessamme ja kourassa oli paikallinen Flag Speciale -olut, oli olo kuin ei olisi vain 24 tuntia aiemmin ollut kuolemanpelkoisena tuskissaan jossain vuorenseinämällä.

Näin jälkikäteen ajateltuna tuosta ei tullut vain yksi tarina lisää kerrottavaksi, vaan itse reissukin oli tuota vuoristotautia lukuunottamatta aivan fantastinen. Ehkä jossain blogipostauksessa kertoillaan sitä tarinaa sieltä posin puoleltakin.

Tuomakselle toivoin silti sydämestäni jotain kamalaa kohtaloa tästä ”pienelle patikoinnille” suostuttelusta, ja kyllähän kaveri vielä Marokon matkan loppumetreillä onnistui nappaamaan ilkeän ripuliebolan. Aivan oikein sille paskiaiselle.

Paluumatkalla alaspäin ehti hieman paremmin katsella Toubkalin upean karuja maisemia.

Paluumatkalla alaspäin ehti hieman paremmin katsella Toubkalin upean karuja maisemia.

Intohimoinen matkailija. Skribentti. Kiikkustuolista näitä tarinoita kertoilee reilu kolmekymppinen (ei missään nimessä vajaa nelikymppinen) tamperelaistunut mies. Useimmiten reissaan yksinäni. Välillä tarinoissa saattaa seikkailla muitakin sankareita. En oikeastaan voi sietää valmiiksi pureskeltua, järjestettyä ja turistivirran mukana menevää matkailua. Jokainen taaplaa tyylillään, mutta se tyyli ei ole minulle. Kaikki siis aina omatoimisesti, omilla ehdoilla ja mieluiten jotakin ihan muuta kuin niiden miljoonan jo edellä kulkeneen turistin tallaamaa polkua. Menen aina kun voin.

Be first to comment