Passi ja hammasharja, ilman passia





Kun geeneissään tietyn määrän neuroottisuutta perinyt ihminen lähtee matkalle, harvemmin jää hirveästi yksityiskohtia tarkistamatta. Kuten esimerkiksi se sattuiko nyt tulemaan passi mukaan.

Paikka: Tampere-Pirkkalan lentoasema
Ajankohta: Maaliskuu 2011

Yleensä kertoilen täällä vain omista lomamatkoistani, koska työmatkoilla nyt harvemmin tapahtuu mitään ihan yhtä jännää. Tai jos tapahtuisikin, ei niistä oikein passaisi / kehtaisi kertoa tarinoita — ainakaan yhtä elävästi kuin näistä omista sattumuksistani runoilen.

Tämä tarina kuitenkin ehkä ansaitsee paikkansa täälläkin blogissa, sillä sen verran pitkään tästä sain aikanaan kuulla kommenttia jälkikäteen.

Olen keskimäärin aika neuroottinen matkailija. Vaikka paikan päällä sitten usein mennään vähän minne nenä näyttää, eikä mistään ihan hirveästi stressata, ei tämä päde kuitenkaan matkalle lähdettäessä. Tarkoittaa siis sitä, että edellisiltana tarkistetaan kahdeksaan kertaan kaikkien dokumenttien sijainti ja lasketaan vielä kertaalleen valuutat.

Jos lähtö on aamulla aikaisin, ei alle kolmella eri herätyksellä voisi kuvitella pärjättävän. Nämä lienevät sekä hieman verenperintöä että vuosien varrella päähän taottua — molemmissa tapauksissa omalta äidiltäni, joka ei suostu lähtemään kotiovesta ennen kuin on tupla- ja triplavarmistettu, ettei hella ole jäänyt päälle…

Muutama vuosi sitten tuli käytyä työreissuilla hyvinkin säännöllisesti Tukholmassa, Tallinnassa ja Riiassa. Vuoronperään noita noin parin kuukauden välein parhaimmillaan. Olivat siis ehtineet tulla jo hyvin tutuiksi ja matkustaminen aika rutiinia.

Yhtenä aamuna sitten oli tarkoitus puolentusinan hengen ryhmällä lähteä Tampere-Pirkkalan asemalta Riiaan. Pikainen parin päivän piipahdus ja seuraavana iltana myöhään takaisin. Reppu tuli pakattua tutun kaavan mukaan, eikä siinä mitään sen suurempia matkavalmisteluja tehty kuin vielä kertaalleen tarkistettiin koneen lähtöaika.

Aamukahvit Pirkkalassa kiireettä

Olin tähdännyt Pirkkalaan omalla autollani sen verran aikaisin, että ehdin kaikessa rauhassa kentällä juoda aamukahvit ennen koneeseen hyppäämistä. Olinkin siinä kahvilassa kuppi kuumaa kädessä, kun muuta porukkaa alkoi pikkuhiljaa valua paikalle. Mikään kiire minnekään vielä — varsinkin, kun Pirkkalassa nyt lähtöselvityksestä on 10 metrin matka turvatarkastukseen, josta on 10 metrin matka portille.

Terminaalin kahvilassa oli helppo juoda aamukahvit, kun matkaa kaikkialle on korkeintaan 10 metriä.

Terminaalin kahvilassa oli helppo juoda aamukahvit, kun matkaa kaikkialle on korkeintaan 10 metriä. (c) Finavia Oyj

Aamun kofeiiniannos oli mahassa ja sitten vain checkaamaan itsensä sisään — jossa kohdin sitten alkoikin passin hamuaminen.

Voi perkeleen perkele.

Siellähän se oli keittiön pöydällä, mihin olin sen edellisiltana laittanut näkyvimmälle paikalle, jotta varmasti muistan sen siitä noukkia mukaan.

Noin puolen minuutin ajan löi täysin tyhjää, eikä yksikään neuroni liikkunut pääkopan sisällä. Sen jälkeen hyvin ripeät huikkaukset työkavereille, lähtöselvityksen neidille ystävällinen pyyntö odotella, jos vain pystyy — ja Civicin rattiin takaisin kohti kotia.

Google Maps kertoo etäisyydeksi lentokentän ja kotini välillä 17 kilometriä sekä matka-ajaksi yhteen suuntaan 18 minuuttia, mutta Hondaan poljettiin sen verran vauhtia, että olin jo alle puolen tunnin päästä takaisin Pirkkalassa. Tällä kertaa se oma passi kourassa.

Pirkkalan ovista sisään ehdittyäni näin heti, että kone oli vielä portilla, mutta väki oli jo kaikki otettu sisään. Eivätkä auttaneet enää mitkään pyynnöt tai perustelut, sillä lähtöselvityksen neiti totesi, että kone lähtee ja se lähtee nyt ilman minua.

Leuka maassa takaisin kotiin — toisen kerran aamun aikana —, ja selvittelemään seuraavia lentovaihtoehtoja. Riiaan liikennöidään sen verran hyvin, että homma järjestyi jo iltapäivän aikana, tosin vaihdolla Helsingissä. Siitä sitten Riiassa taksin kyytiin ja hotellille, missä päivän ohjelma saatiin pakettiin sillä samalla sekunnilla, kun minä kävelin ovesta sisään.

Kun nyt ei tapoihin kuulu ihan tuollainen huolimattomuus, pikemminkin päinvastoin, hävetti aika tuhdisti tuossa kohdin. Ja sehän oli auringonvarmaa, että asiasta sai kuullan illan, seuraavan viikon ja jok’ikisen tulevan reissun aikana. Kokoukset oli tapana siitä eteenpäin avata jota kuinkin aina yhtä humoristisesti

…nyt kun Mattikin on muistanut passinsa ja on ajoissa paikalla, voidaan varmaan aloitella…

Intohimoinen matkailija. Skribentti. Kiikkustuolista näitä tarinoita kertoilee reilu kolmekymppinen (ei missään nimessä vajaa nelikymppinen) tamperelaistunut mies. Useimmiten reissaan yksinäni. Välillä tarinoissa saattaa seikkailla muitakin sankareita. En oikeastaan voi sietää valmiiksi pureskeltua, järjestettyä ja turistivirran mukana menevää matkailua. Jokainen taaplaa tyylillään, mutta se tyyli ei ole minulle. Kaikki siis aina omatoimisesti, omilla ehdoilla ja mieluiten jotakin ihan muuta kuin niiden miljoonan jo edellä kulkeneen turistin tallaamaa polkua. Menen aina kun voin.

Be first to comment